Josko ihan seinen-tärpit syksylle

Syksyn saapuessa on kiva vaan kääriytyä sohvan perukoille, ryystää kupillinen kuumaa juotavaa ja lukea mangaa. Tässä parit seinen-painotteiset tärpit mangannälkäisille.

Welcome to the Ballroom (Ballroom e Youkoso)

Urheilumanga on toki aina jees, mutta kenties oletkin kaivannut jotain elegantimpaa luettavaa? Ei hätää! Takeuchi Tomon Ballroom e youkoso tarjoilee ehtaa tanssikisojen huumaa, tai ainakin jotain sinnepäin. Sarja poikkeaa aihepiirinsä puolesta tyypillisestä urheilumangasta, mutta seuraa silti genrensä piirteitä uskollisesti; sinänsä tämä on sekä siunaus että harmi. Formaatiltaan tuttua sarjaa on helppo seurata, mutta sen omaperäisimmät ja kiinnostavimmat piirteet piilevät monesti siellä, missä se genrestään poikkeaa. Voin kuitenkin suositella Ballroom e Yokoso:ta kaikille, joille urheilumanga uppoaa jo sellaisenaan- kiehtovaa on myös nähdä, osuuko syksyn odotettu Yuri!!! on Ice-anime samankaltaisella aiheella samantyyliseen toteutukseen.

Golden Kamui (K-18)

Noda Satorun Golden Kamui sijoittuu Hokkaidolle, suoraan Venäjän-Japanin sodan loppumisen jälkeisiin aikoihin 190o-luvun alkupuolelle. Sodan veteraani, ”kuolemattomaksi” nimittetty Sugimoto kuulee tarinan piilotetusta Japanin alkuperäiskansan Ainujen kullasta ja luonnollisesti tarttuu oitis tilaisuuteen. Pienenä hidasteena sattuu olemaan kullan sijainti; kullan kartta on tatuoitu eräästä vankilasta karanneiden rikollisten nahkoihin, eivätkä he halua jakaa aarretta sen paremmin kuin selkänahkojaankaan. Sugimoton avuksi aarrejahtiin ilmestyy ainutyttö Asirpa, joka auttaa parivaljakkoa selviämään Hokkaidon erämaasta. Siinä missä Golden Kamui on pesunkestävä toimintaseikkailu, se myös pysähtyy esittelemään Ainujen kulttuuria tavalla, joka häviää lähinnä Aron Morsiamille. Sisällön kannalta tämä on osittain erikoinen ratkaisu, sillä kun Sugimoto ja Asirpa eivät keskity popsimaan perinteikkäitä ainujen erikoisuuksia kuin paraskin matkailuohjelma, niin toiminnan puoli pamauttaa puolelta hahmokaartia suolet pihalle. Yleensä esittäen sen sen verran graafisesti, että herkempien kannattaa kiertää sarja kaukaa. Toisaalta hämmentävä mätön ja tietoiskujen kombo toimii, sillä hitaammat luvut tauottavat nopeatempoisia taistelukohtauksia.

3-gatsu no Lion

Kiriyama Rei on sulkeutunut, hiljainen ja epäsosiaalinen 17-vuotias nuori, jonka ystäväpiiriin ei kuulu juuri ketään. Hän on myös ammattitason shogi-pelaaja, joka asustelee itsekseen, eikä koulussakaan tunne oloaan kotoisaki. Rei tapaa kuitenkin lähinaapuristaan sisarusperheen, jonka kanssa hän ystävystyy ja löytää viimein jotain kotia muistuttavaa. Slice of life-tyyppinen Umino Chikan sarja kuljettaa hiljalleen draamaa läpi synkemmistä hetkistä onnen sirpaleisiin. Sarja nostaa kynnyksen hiljattain julkistetulle animeversiolleen kovin korkealle, sillä tunnelmoiva kerronta vaatii juuri oikeat tekijät asialle. Ihmissuhdedraamaa etsivälle lukijalle 3-gatsun vilkaiseminen voi olla täysosuma- ainakin jos pitää dramaattisista käänteistä yllättävän hienovaraisella kerronnalla, eikä ole allerginen hahmojen monologeille. Hauskan lisän sarjaan antaa Rein shogi-pelaaminen, jota avataan ummikommallekin lukijalle.

 

Muuten…

Golden Kamui on voittanut Manga Taisho-palkinnon…
3-gatsu no Lion on voittanut Manga Taisho-palkinnon ohella Kodansha Manga Awardin sekä Tezuka Osamu Cultural Prizen…
Mutta Ballroom e Youkoso on joutunut tyytymään kahteen Manga Taisho-ehdokkuuteen.
¯\_(ツ)_/¯

Junaa turpaan

Olipa kerran blogi joka päivittyi kerran vuodessa ja sen pituinen se. Asiaan.

Koutetsujou no Kabaneri. Eli Rautalinnoituksen Kabaneri, missä on melkein enemmän järkeä eli ei.

Mistä se kertoo. No se kertoo zombimaailmanlopusta samuraiden ajan steampunk-Japanissa – konsepti on täydellisen pöhkön ihana. Paremmaksi sen tekee se, että yksi tärkeimmistä tapahtumapaikoista on höyryjuna. Esimerkiki Baccano! sijoittuu myös pääosin junaan, joten myös Kabanerinhan on pakko olla täyttää rautaa.

Kuvassa näette junan, kabaneja ja päähenkilön ketarat ojossa.

No, luonnollisesti…

Anna mun kaikki kestää.

Päähenkilö Ikoma haluaa tappaa kaikki zombit (ks. Eren), koska tämän perheenjäsen kuoli (ks. Eren) ja näkee parhaaksi karjua tätä lähes kaikille muillekin (ks. Eren). Eräänä päivänä ihmiskunta paikallinen muureilla ympäröity kaupunki kuitenkin menee paskaksi, ja zombit valuvat sisään. Ikomaa purraan ja tämä muuttuu Kabaneriksi, puolizombiksi. Sen jälkeen koko kaupungin elossa oleva väestö lähtee junalla haneen. Ikoman junaan raahaa tyttökabaneri Mumei. (Kuvassa yllä.)

Fiiliksen puolesta sarja selkeästi nappaa Shingekistä yhtä ja toista (ohjaaja toki on sama ja näin) ja osuu selviytymisfantasiaa lisää kaipaaville otolliseen rakoon. Harmi vaan, että sarjan uniikit piirteet pääosin pilaa melko kökkö juoni- en tarkoita tällä yllä esittelemiäni perusjuttuja, vaikka ne melko lakonisesti ilmaisinkin, vaan pikemminkin pahista* ja tämän laadukkaita motiiveja**.

* Ääninäyttelijä Mamoru Miyano, kuinka omaperäistä
**Meni vähän ohi mitä ne oli mut anyway

Chaotic evil

Onko Kabanerissa mitään hyvää? No onhan se ihan kivannäkönen, toiminta on ihan mukiinmenevää jos hyväksyy jonkinasteisen pöljäilyn, asetelma on ihan virkistävä ja siinä on junia. (Tosin muistin juuri, että myös Rail Wars oli täynnä junia, ja sarjahan oli roskaa. Se siitä laadun takeesta.)

Kabaneri tuskin aiheuttaa kenellekkään vakavaa allergista reaktiota, joten sen voi hyvin katsoa aivojen levätessä päivän haasteista.

Tsuku tsuku tuut tuut

Se suosikkisusijumalani

Vaikka anime- ja mangarintamalla meneekin aina lujaa, on hankala päättää, mikä kaikesta olisi oikeasti bloggauksen arvoista. Ehkä joku uusi ja uljas sarja johon olen tutustunut? Tai joku kummallinen kokeilun vuoksi lukaistu sarja?

Ei tällä kertaa!

Videopeleistä olen puhunut aiemmin, lähinnä Pokémonin muodossa. Mutta mennään lähemmäs sitä, mikä todella videopeleissä iskee minuun.

Jenkkikannet ovat pääosin samat kuin eurooppaversionkin.

Ōkami on Capcomin vuonna 2006 julkaisema toiminta/seikkailupeli Playstation 2:selle. (Myöhemmin myös Nintendo Wiille, sekä HD-versiona PS3:selle.) Alkujaan törmäsin Ōkamiin tilt.tv:n televisiosarjan uusien pelien arvosteluissa. Arvostelu ei oikeastaan kiinnostanut minua hitustakaan, vaan no, peli oli yksinkertaisesti kaunis. Luonnollisesti, tämä oli himputin hyvä syy koota kasaan 50 euroa, kipittää Keskiselle, ja ostaa se. Ja sen jälkeen käyttää seuraavat kaksi viikkoa maaniseen läpipeluuseen.

Mistä ōkami kertoo? No, pidetään pikku satuhetki.

Olipa kerran Orochi. Orochi oli iso japanilainen hydranvastike. Ja huomattavasti alttiimpi mm. syömään nuoria neitoja ja kiroamaan koko Nipponin maan. Asianlaitahan oli sen verran huono, että paikalle ilmestyi muinainen sankari Nagi sekä valkoinen susi, Shiranui. He antoivat Orochille kuonoon, mutta Shiranui kuoli taistelun päätteeksi. Pikakelaus vie meidät sata vuotta myöhemmäksi, aikaan jolloin eräs idiootti päätti kokeilla, josko Orochin haudalla olevan sinetin saa irti. Luonnollisesti valtava yhdeksänpäinen käärmevuori herää kokeilun myötä henkiin, ja kiroaa oikopäätä kaikki lähitienoot aina Konohanan kylään saakka. Kylässä pyhän Konoha-kirsikkapuun henki Sakuya pelastaa tilanteen palauttamalla viimeisillä voimillaan auringonjumala Amaterasun maan päälle. Amaterasu taas on pelattava hahmomme.

Eikun maailmaa pelastamaan.

Orochi karjumassa päin naamaa.

Kuinka maailma pelastetaan? Noh, antamalla demoneille kuonoon mätkimällä peilillä tai tietysti käyttämällä pyhää sivellintä! Tai siis…

Alappas nyt kukkia mokoma.

Amaterasun erityistaitoihin kuuluu liikkumisen, puremisen, hyppelyn, kaivelun ja perustappelun lisäksi kyky maalailla maailmaa mieleisekseen. Pelissä kerätään 13 erilaista kykyä, joilla saadaan mm. kukat kukkimaan, viholliset käristymään elävältä tai silta korjattua. Koko pelin pääidea pyöriikin näiden sivellintekniikoiden ympärillä- tosin tuliko pelin visuaalinen tussimaalausilme tästä ideasta vai toisinpäin, sitä en osaa sanoa. Mutta se toimii.

Ostin PS3:selle Okami HD:n. Taitaapi olla syy tähän merkintäänkin.

Mikä ōkamissa on kivaa? Yleisen hyvän ulkonäön ohella muun muassa juoni, musiikki, äänimaailma, kenttäsuunnittelu, minipeli, mytologia… Tai no, mitä sitä turhaan kursailemaan. Ōkami on usein kriitikoiden sun muiden arvostelijoiden mielestä arvoasteikolla 9/10 peli. Joten mennään siihen, mikä ōkamissa ei ole hyvää, niin päästään helpommalla- ääninäyttelyratkaisu ja liian nopeasti näytölle pomppaavat ohjeet ja vinkit.

Ensinnäkin ääninäyttely. Ōkamissa… Ei tavallaan ole ääninäyttelyä. Ja tavallaan on. Kaikkien hahmojen äänet on korvattu jonkinlaisella miksatulla ääntelypätkällä. Se voisi etäisesti kuulostaa japanilta jos tarkkoja ollaan, mutta pääosin siitä saa lähinnä irti ”IIOOININOOHENYAPIIONOII”-tasoista tavumättöä. Youtube varmasti palvelee tarkemman kuvan antamisessa. Tavumättöön tottuu onneksi aikanaan, ja kaikilla hahmoilla on toki oma ”äänensä”. Ja hyväksi puoleksi olen aina nähnyt sen, että kyseistä peliä ei tästä syystä ole koskaan dubattu. Banzai!

Sitten siihen toiseen osioon; ōkami on taipuvainen antamaan nopeat ratkaisut kaikkiin mahdollisesti nouseviin ongelmiin. Issun, pelin sidekick, tarjoaa pelastavan tavumättönsä muun muassa joka kerta, kun et osukaan kirkkaisiin valopisteisiin. (ʘ‿ʘ)

Pliis, voitko kiltti antaa minun osua niihin…

Mutta mikä näissä puutteissa sitten on niin tärkeää? Ehkäpä se, että oikeastaan… En juuri keksi muuta moitittavaa pelissä. Ōkami on monelta osin hyvin lähellä osaa Legend of Zelda-pelisarjan peleistä; vapaita tutkittavia ympäristöjä, kiehtovia paikkoja ja hahmoja…

Kuinka monta kuvaa saa yhteen merkintään? Make no mistake, ōkami on visuaalisesti upea, ja sen konseptitaide ei ainakaan kalpene sen rinnalla.

Toisin kuitenkin, kuin Zelda-pelisarja, ōkami on pääsääntöisesti jäänyt varjoon suosion valokeilasta. Se esiintyy tasaisin väliajoin ”parhaat PS2 pelit EVER”-listoilla jne. mutta sen alkuperäinen julkaisuajankohta playstationin viimeisinä elonhetkinä jätti jälkensä, ja ōkami onkin verrattain ei-tunnettu peli. Näin ollen myös jatko-osia löytyy vain (ja kenties onneksi?) yksi; Ōkamiden on Nintendo DS-konsolille julkaistu ōkamin… Jatko-osa. Niinkin söpö ja herttainen kuin ōkamiden onkin, ei siitä valitettavasti aivan ole ōkamin manttelinperijäksi, vaan Chibiterasu on kirjaimellisesti Amaterasuun verraten vain ”pieni aurinko”.

Ōkamiden on omalla tavallaan viehättävä, muttei täysin yllä Ōkamin tasolle.

Mutta mitäpä lopuksi voisin sanoa? Japanilainen mytologia ja hieman etäinen legendamainen juonikuvio ei välttämättä ime kaikkia mukaansa, mutta itselleni ōkami on eeppinen kokemus, johon voin uppoutua tuntikausiksi katselemaan, kuinka kirsikankukat leijailevat siveltimenvetojen muodostamassa maalausmaisessa maisemassa…

Aika kuluu myös palauttamalla kirottua maisemaa ennalleen…

Etsien puuttuvia esineitä ja aarteita…

Ruokkimalla varpusia…

Kilpailemassa siskoni kanssa siitä, kumpi pelaa HD-version ensin läpi…

It takes two to tango

K niinkuin…

Jo pari vuotta sitten ilmestyi sarja, joka keräsi (ilmeisesti) koko joukon faneja. Katsoinpa minäkin silloin ensimmäisen jakson. ”Oi!” tuumin minä. ”Kuinka kauniita maisemia, ja tämä kamera-ajo, upeaa! Kyllä tätä kelpaa katsoa!”

Kyllä siinä jotain hyvää on pakko olla.

Seuraavan kolmen jakson aikana ymmärsin, kuinka minua oli viilattu linssiin yhden jakson yhdellä kohtauksella. Sillä loppuhan oli silkkaa sontaa. K, minä katson sinua. K, tai K project, vaikutti tosiaan alkujaan mielenkiintoiselta. Totuus on, että K niinkuin Kura. Tai K niinkuin Katastrofi. Kuinka haluatte.

Mikä sitten meni pieleen hohtavien maisemien ja värikkään hahmokaartin kanssa?

No se juonen täysi käsittämättömyys. Olen kuullut huhuja, että K aukenisi parhaiten mangan ja light noveleiden pohjalta. Se ei kuitenkaan ole pätevä puolustamaan tätä hirvittävää katsojan pimentoon jättämistä.

Minä en sano mitään tästä juonenpalojen sekametelisopasta.

Yritän kuvailla mikä meni pieleen selittämällä juonen, niinkuin sen ymmärrän. SPOILER ALERT ja näin eespäin.

Olipa kerran päähenkilö Shiro. Shiro elää kaupungissa, jossa on jengi ja armeija, joilla on kuninkaita, jotka käyttävät supervoimia. Jostain syystä Shiro on ilmeisesti mennyt tappamaan tyypin jengistä, joten jengiläisten kunkku etsii tätä kostaakseen, mutta armeija pistää jengikunkun tyrmään, koska ei voi antaa tämän kostaa toverinsa kuolemaa. Sillä välin Shiron kissa muuttuu ärsyttäväksi tytöksi, ja ulisee. Paikalle saapuu nuori samuraimiekkaa kuskaava nuorimies, joka julistaa tappavansa Shiron koska tämän mestari jotain jotain jotain. Näin ei kuitenkaan käy, ja sen jälkeen pohditaan mm. Shiron ylinormaaleja kykyjä, jolloin hänet tunnistetaan yhdeksi kuninkaista, jotka ilmeisesti nimetään värien perusteella. Hän olisi ilmeisesti väritön kunkku. Taivaalta putosi jossain välissä zeppeliini. Kulttuurifestivaalit. Jengiläiset ja militäärit ragettaa. Ärsyttävä neko. Shiro tyrii jotain ja tajuaa, ettei muista mistään mitään, eikä ole koskaan muistanutkaan. Punainen jengiläiskunkku karkaa vankilasta ja hyökkää porukoineen kouluun. Armeija seuraa perässä. Tappelu. Shiro saa tietää, ettei tappanutkaan ketään, vaan sen teki väritön kunkku. Shiro ei olekaan väritön kunkku, vaan on oikeasti saksalainen kuolematon zeppeliinihifistelijä ja hopeinen kunkku joka elää elämää nmro 2. Oikea väritön kunkku on kettuhenki, joka pomppii ihmisestä toiseen ja joka omaa vakavan persoonallisuushäiriön. Tappelu. Kissa ja samurai takaavat lojaalisuutensa Shirolle (joka on siis saksalainen kuolematon zeppeliinihifistelijä, joka kovasti kaipailee luutnanttiaan tai jotain vastaavaa). Shiro nappaa kettuhengen sisälleen. Punainen kunkku tappaa Shiron. Armeijan sininen kunkku tappaa punaisen kunkun. Punaisen kunkun jengiläiset itkee. Loppu.

Aaaagh.

Voin myöntää, etten oikeasti saanut K:sta juuri mitään irti ylläolevan lisäksi. Kun paikoitellen uskoin ymmärtäväni jotain, ampui sarja itseään polvilumpioon seuraavassa kohtauksessa, ja tipuin jälleen kärryiltä. Hahmokaarti on iso – mutta harva hahmoista saa minkäänlaista ruutuaikaa, jossa todella ehdittäisiin syventyä näiden taustatarinoihin  tai ihmissuhteisiin. Toki sarja antaa mielellään faniensa kehitellä näitä… Mutta ei nyt mennä siihen.

Kylläpä he vihaavat toisiaan intensiivisesti.

Onko arvosteluni oikeutettu? Ei. Katsoin sarjaa kahden vuoden ajan, lähes puhtaasta masokismin riemusta. Joten tämän merkinnän on tarkoitus lievittää tuskaani, huolimatta siitä, että ehkäpä K:ssa on jotain positiivisia puolia, joille onnistun olemaan sokea pettymyksen karvaan maun siivittämänä.

Mutta olen varma, että se ei K:sta hyvää tee.

Ja tiedättekö mikä on parasta? :3

Se saa jatkokauden.

Ylös ulos ja lenkille

Kohta vuosi on mennyt animea katsoessa, joten en ole luonnollisesti ehtinyt kirjoittaa siitä. Mutta onneksi seminaarityön kirjoittaminen iski päälle, mikä luonnollisesti tarkoittaa, että voin mielelläni kirjoittaa jostain aivan muusta.

Kevät/kesä/syksy tuli kivasti fiilisteltyä Haikyuu!!:n animeversion parissa. Anime on sen verran laadukasta menoa, että on paha mennä sanomaan, josko se olisi jopa mangaversiota parempi. Mutta koska puhuin HQ!!:sta jo jonkin verran niin…

Tiedättekö mikä myös on kivaa?

No urheiluanime yleisesti. Tai melko yleisesti. Eyeshield 21 animeversio aiheutti pahan vastareaktion, ja jouduin luovuttamaan ensimmäisen 10 minuutin sisällä. Onneksi sain annokseni amefutoa mangamuodossa. Mutta animesta siis.

Yllättäen useat ystäväni ovat yhtäkkiä innostuneet urheiluanimesta, joten Free!:n ja Haikyuu!!:n lisäksi ajattelin nostaa esille myös muita lajeja. Tai ainakin tarpeeksi sinnepäin.

Yowamushi Pedal

Tutummin Yowapeda. Yllättäen, pyöräilijöitä. Miksi? No en itse asiassa tiedä. Ideakin on aika reippaan selkeä; päähenkilö Onoda on lähes tyypillinen nörtti, joka otakukamaansa saadakseen pyöräilee helvetillisiä matkoja – ja tuleekin aika pian kutsutuksi koulunsa kilpapyöräilykerhoon. Siitä sitten kisoihin ja kaikki voitetaan ja niin eespäin homma kulkee. Koko sarja ei oikeastaan ole laadultaan kovin hääppöinen, vaikkakin mangaesikuvaansa selkeämpilinjainen ja kenties paremmin tahditettu – vaikka voihan sitä 5 minuutin kisapätkään käyttää kaksi jaksoa. Miksipä ei. Jatkokausi alkoi juuri polkemaan eteenpäin ja kyllä se jaksaa vaan viihdyttää hahmosekoilullaan ja animelauluillaan. Polje Onoda, polje.

Jaksaa jaksaa polkee polkee

Ookiku Furikabutte

Japanilaisten suosikkilajista, baseballista, on toki olemassa hieman useampikin anime, mainittakoon vaikka Daia no Ace. Mutta Oofurista kuitenkin. Jostain syystä alunperin olin saanut käsityksen kyseessä olevan shonen-ai-sarja, mikä edelleen jaksaa hämmästyttää itseäni. Joka tapauksessa, Oofuri  sopii kesään kuin porkkana lumiukolle, ja joukkuehenki kivasti huokuu koko sarjan meiningistä; siitäkin huolimatta, että päähenkilö Mihashin epävarmuus on sarjassa matsien veroinen haaste. Tai oikeastaan isompikin. Juoni varmaan ainakin muuttui selkeämmäksi.

Mihashin ilmeet on ehkä 80% syistä miksi Oofuria kannattaa katsoa

Ping Pong the Animation

Kaikelle pitää olla vaihtoehtonsa, niin myös urheiluanimelle. Ping Pong on paitsi tyylillisesti, myös juonellisesti pieni outolintu, muistuttaen enemmän Tekkonkinkreet-tyyppistä fiilistelyä ja tarinankerrontaa. Valitettavasti sarjan ainoana kompastuskivenä on heikosti toteutettu loppuratkaisu, sillä paikoitellen Ping Pong pystyy paljon parempaan. Mainittakoon kyseessä olevan silti tutustumisen arvoinen tapaus.

Splitscreen on ahkerassa kaytössä.

703X

Manga on aina kivaa. Niin myös, kun puhutaan urheilusarjoista… Tai siis harrastesarjoista, sillä nehän toimivat pääsääntöisesti täysin kuten urheilumanga. Tai miten vaan. Joka tapauksessa, 703X kertoo tietovisoista. Kyseessä on siis tietovisaklubi. ”Tahdotko olla tietovisojen kuningas?” kysytään jo sarjan ensimmäisellä viidellä sivulla, joten shonenin maailmassa liikutaan jälleen. Nippelitiedon aarreaittana toimiva sarja on viihdyttävää luettavaa koripallo- ja uintisarjojen keskellä.

Visailu on vakavaa liiketoimintaa jne.

Tässä kaikki tältä erää.

Vapauden aikaa

Aloitetaan pahoitteluista.

Aioin vetää joulukalenteria tässä blogissa, jokaiselle päivälle joku anime-/mangatärppi, jota sitten olisitte saaneet ihmetellä (tai siis, lukijakuntani koostuu minusta, joten, mitä minä olisin saanut ihmetellä), mutta helvetillisten ikävien koulukiireiden vuoksi en ole sitä pystynyt tekemään. Harmiksi näin, ja nyt olen ottanut vapauden pitää edes itsenäisyyspäiväni vapaana vapaampana (minähän muuten aloitin päiväni tekemällä tietokantaharjoituksia, pöljä minä) joten tässähän näpyttelen.

Mutta koska nyt monilla on pitkä viikonloppu, sitä voikin kunnioittaa katsomalla elokuvia! Ja ei, en nyt tarkoita tuntematonta solttua, vaikka saatte tietysti sitäkin katsoa. Mitäpä minä olen estämään. Mutta minä tarkoitan tietysti animeleffoja. Valitettavasti ne eivät ole itsenäisyysaiheisia, mutta sovitaan että kompromisseja pitää tehdä. Jouluaiheisista jutuista taas en itse välitä, ja joululeffoja katsotaan sitten jouluna, ei puolta kuukautta etukäteen.

Joulukalenteritärppini siis tulevat leffatärppien muodossa. Popcornit esille.

Brave Story

11-vuotiaan Watarun isukki lähtee veks, ja äiti joutuu sairaalaan. Wataru on lievästi sanottuna masentunut, ja tämän kaveri, Mitsuru, sitten näyttä mystisen taikaoven, jolla he pääsevät fantasiamaailmaan missä ~toiveet toteutuvat~ ja Wataru voi pelastaa äitinsä onnistuttuaan tehtävässään…

Siellä sitten alkaakin Watarun aika perinteinen fantasiaseikkailu uusien ystävien kanssa ja näin eespäin. Leffa ei yllätä, ja sen moraalinen sanoma suorastaan lätkäistään naamalle, mutta joskus on mukava katsoa jotain klassista lapsille suunnattua tarinaa. (Jos tätä löytyisi suomeksi dubattuna, sanoisin, että katsokaa niiden kymmenen ikäisten sukulaiskakaroiden kanssa, koska siihen tämä soveltuisi mainiosti.) Tavanomaisuus on Brave Storyn suurin heikkous, ja jos aivot haluaa heittää hetkeksi narikkaan, se on hyvä valinta.

Toaru Hikuushi e no Tsuioku (The Princess and the Pilot)

Jepu jep. Sota syttyy, ja prinsessa pitää saada turvaan merten taa. Veneellä homma ei tule onnistumaan, joten pistetään matkaan lentokone, ja toivotaan että kukaan ei tipu alas. Prinsessa ja Pilotti on sekä romanssi- että matkakertomus pienellä lentsikkanörttiviballa varustettuna. Jos et vielä ole Porco Rosson tahi Last Exilen jäljiltä täysin kyllästynyt taivaalla lentelyihin, ja Kaze Tachinu himottaa, niin tästä lähtee. Lentokohtaukset ovat nimittäin pirun nättejä, ja niitä on paljon. Miinuksena autenttista kokemusta etsiville on jonkinlainen fiktiivinen maailma, jolloin sota ja maat sun muut jäävät vähän kaukaisiksi.

Vaikka PrinsessaPilotin parasta antia ovat juuri lentokoneet ja ilmataistelut, niin juoni on myös aikas suloinen, joten eikun katsomaan.

Sword of the Stranger (Stranger: Mukou Hadan)

Nimetön rounin pelastaa nuoren pojan, Koutaroun hylätyssä temppelissä. Koutarou pestaa miehen henkivartijakseen, sillä tätä jahtaa kiinalainen sotilasjoukko. Hei hei hellurei mikä juoni. Mutta Mukou Hadan kertoo paljon enemmän tunnelmallaan, visuaaleillaan ja musiikilla, kuin sanoin.

Parhaat taisteluanimaatiot A+++ Nanashi on hieno mies.

Lupin III: The Last Job

Noh, jos Lupin-leffoja lähtee suosittelemaan, järkevää olisi varmaan aloittaa Cagliostron linnasta, koska Miazaki ja silleen. Mutta! Cagliostron linna on tullut itselläni katsottua jo monituiset kerrat, ja pääosin se on hyvin erilainen, kuin muut Lupinit. Siinä mielessä Last Job onnistuu ehkä edustamaan jopa paremmin, sillä siitä ei puutu pöljää juonta, typeriä hahmoja, Lupinin hienoja keksintojä ja paikasta toiseen pomppimista, sekä tietenkään takaa-ajokohtauksia.

Surullista kyllä, Last Jobin paras kohtaus on sen alkukohtaus, mutta se onkin monin osin parasta, mitä Lupinilla on tarjota.

Popparia kitaan.

Tulikärpästen Hauta

Jos itsenäisyyspäivänä on katsottava sotaleffoja, niin tässä olisi. Kuuluu myös animen yleissivistäviin, jos sellaisia voi väittää olevan olemassa.

Itke.

Lvl. 99 Magikarp

Pokémon ei ollut ensimmäinen anime, mitä katsoin. Ei tietenkään. Sehän tuli Suomessa telkkarista ensimmäisen kerran jossain -99.

Mikä tarkoittaa että ehdin hyvin katsoa omat annokseni Muumeja ja Taotaota ja Peukaloisen seikkailuja. Sillä olin vuonna -99 kuitenkin noin 7 vuotta vanha. En yllättäen katsonut Evangelionia tai mitään.

Lisäksi en muista erityisemmin innostuneeni siitä. Sitä paitsi, olihan Digimon paljon parempi. En kyllä osaa sanoa, miksi Pokémonia sitten oli 10 videokasetillista ja kaksi ekaa leffaa. Hmh. Ei se mitään, kyllä digimoniakin löytyi.

Mutta miksi minä puhun tästä?

Koska olen Pokémonin saralla sortunut jälleen ja ostanut Pokemon Whiten DS:lle. Johtuen siitä, että jatkuvaa X/Y pauketta kuunnelleena piti paikata 3DS:n puutetta jotenkin, ja tein sen sitten noin kaupan alelaarin kautta. Sisäinen lapseni nähkääs ulvoo muuten päivin ja öin tai siis kunhan halusin ja olen aikuinen saan tehdä mitä tahdon wohoo paitsi ilmeisesti ostaa sen 3DS:n mutta se onkin opiskelijan sääntö se

Toinen syy on tietysti Pokémon The Origin, animespesiaali, joka pohjaa puhtaasti ensimmäisiin peleihin (Red/Blue). Peleihin, jotka minulle ovat lähinnä myytti siinä mielessä, etten ole koskaan omistanut Gameboyta tms. (DS on ensimmäinen käsikonsolini.)

Miksi sitten innostun yhtäkkiä pikkuisten pikseliörkkien keräämisestä ja höpsöstä spesiaalianimaatiopätkästä (joka vielä vähän pomppii juonen kanssa)? Johtuuko se nyt kuitenkin siitä että seurasin Ash Ketsupin seikkailuja telkkarista?

Hankittuani ensimmäisen Pokémon-pelini, siis SoulSilverin DS:lle, ymmärsin, kuinka niin älyttömän pahuksen KOUKUTTAVAA se on. Ihan kuin muka oikeasti voisin kerätä ne kaikki!! (Paitsi etten voi, koska julma maailma ja puuttuvat legendaariset/HeartGoldin puolella vaeltavat Growlithet. Rankkaa.)

Huvittava pikku tarina: nimesin rivalin niin, että nyt sekoan jatkuvasti, kuka soittaa kehuakseen miten melkein sai rattatan kiinni. Luonnollisesti oletan kilpailijani tekevän niin.

Ja Origins-animen pokemonit, monet tapahtumapaikat ja osa hahmoista ovat kuitenkin niitä vanhoja tuttuja sieltä vanhan tv-animaation puolelta. Vain vähemmän typeriä Joten mukana on kyllä annos nostalgiaakin… Mutta kuka ei silti tykkäisi ajatuksesta, että olisi olemassa monstereita, joita kouluttaessa voisi hipsiä pitkin maita ja mantuja?

Mutta kyllä parasta on level-upata startteri kovalle tasolle ja käydä listimässä surkeita NPC-nynnyjä. HÄHHÄHHÄÄ full restoresi ei pelasta sinua rääpäle